Viimeisin blogi-kirjoitukseni päättyi rehvakkaaseen lupaukseen kertoa lisää siitä ja tästä. Edelleen aikeita ja aiheita siihen tuli sangen tiheästi, mutta B&B-vauhdin kiihtyessä aikaa niitata ajatuksia näytölle oli luonnollisesti vähemmän. Sielua kuormittava "pimeä laakso" (joka ansaitsisi varmaan edes viitteellisen esittelyn ja muistutuksen) kävi myös yhä mahdottomammaksi kulkea. Sen sijaan, että teki mieli kirjoitella kepeitä pekonikuulumisia tai paljastaa, miten hukassa tunsin olevani, käperryin tiiviimmin vyötiäisasentoon ja heijasin itseäni. No ainakin kuvainnollisesti.

Melkein puoli vuotta on kulunut siitä, kun palasimme Englannista. Olin kokolailla väsyksissä, epävarma ja haavoittuvainen. Mitä siitä ajasta puhuisin? Tunsin epäonnistuneeni vaikka missä. Mitään selviä ja mojovia tulevaisuuden suunnitelmia ei ollut kenellekään – minut mukaan lukien – esittää. Olin pettynytkin. En nähnyt tai kokenut mitään todella mieltäkääntävän isoja ihmeitä. Niitä tapahtui, ihmiset kertoivat niistä, omista kokemuksistaan. Mutta minä en nähnyt niitä. En ollut saanut kipeästi kaipaamaani, ravisuttavaa kohtaamista Jeesuksen kanssa, sitä ainoaa, mitä todella vain halusin. Mikään ei mennyt suunnitellusti tai odotetusti. Ja aika oli ollut niin raskasta, fyysisesti, henkisesti ja emotionaalisesti. (En mene yksityiskohtiin. Valoa ja iloakin toki oli, kokemuksia Pyhästä Hengestä myös. Jotkut asiat olosuhteissa kokonaisuudessaan saivat kuitenkin aikaan tuikitiheän kipusopan. Leikin olisi kai voinut heittää kesken, mutta koimme kaikesta huolimatta tarkoitusta, hahmotonta, mutta siellä se häälyi.)

Ja Jeesus. Hänen edessään etenkin koin valtavaa hämmennystä ja syyllisyyttä. En kokenut päässeeni eteenpäin hänen tuntemisessaan. Minusta ei ollut tullut rakastavampi, luottavaisempi, vahvempi uskossa. Olin ajatellut, että seikkailu Englannissa olisi jotenkin merkittävämpi. Että siitä sitten eteenpäin.

Ja me palasimme. Ihan kaikkeen vanhaan. Kaipasimme ystäviämme Englannissa. Olimme kodittomia ja rahattomia. Itsestäni kaikessa puristuksessa irtosi vain ennalta-arvattavia reaktioita - olin vihainen, katkera, lyhytjänteinen, toivoton, iloton. Tuntui kuin Jeesus olisi huijannut meitä. Vienyt eksyksiin ja jättänyt sinne.

Mutta meidät otettiin monelta taholta vastaan niin isosti rakastaen. Se tuntui ihan kohtuuttomalta ja ihanalta. Hoitavalta. Ystävät ja perhe. Ihmiset pitivät meistä (taas!!!) käsittämätöntä huolta rahallisesti ja avaamalla kotejaan. Mitä se semmoinen oikeasti on?

Siellä pimeydessä – tämä minun pitää muistaa, tässä on merkitys minun ajalleni Englannissa – oli Pyhä Henki auttamassa minua löytämään minua varten kätkemiään aarteita. Ne tuntuivat valtavilta jalokiviltä. Ja ne kaikki olivat Jeesus. Vauhti oli hurjaa työn puolesta ja tavallaan siinä “pimeässä laaksossakin”. Pitelin niitä jalokiviä hetken käsissäni ja sitten taas mentiin. Toivoin, että aarteeni olisivat tallessa matkassani.

Nyt näen sen. Aarre on tallessa. Minussa. Minä olin kai myös omassa pimeydessäni ja siellä minulle näytettiin, mitä siellä oikeastaan on. Siellä on Jeesus. Hän asuu minussa. Hän on minun aarteeni ja minun perintöosani. Sanoinkuvaamaton, ikuinen lahja. Tämä ei ole tarinaa niinkään minusta ja siitä, miten onnistun tai en. Jatkossakin onnistun toisinaan ja sitten taas en. Mutta Hän on jotain muuta. Hän on muuttumaton. Täysin horjumaton rakkaudessaan minua kohtaan. Hänessä minä elän ja liikun ja hengitän, erästä asiaan syvästi perehtynyttä juutalaista kepeästi lainaten. Hän on kaikki, vastustamaton Jumala!

Ja sitten on taas rohkeutta jatkaa. Eteenpäin. Kaikessa, mitä Elämä on. Mitä Hänessä on. Aion jahdata Häntä (oikeasti se menee toisin päin ;)). Hän on loputon seikkailu.