Viimeisin blogi-kirjoitukseni päättyi rehvakkaaseen lupaukseen kertoa lisää siitä ja tästä. Edelleen aikeita ja aiheita siihen tuli sangen tiheästi, mutta B&B-vauhdin kiihtyessä aikaa niitata ajatuksia näytölle oli luonnollisesti vähemmän. Sielua kuormittava "pimeä laakso" (joka ansaitsisi varmaan edes viitteellisen esittelyn ja muistutuksen) kävi myös yhä mahdottomammaksi kulkea. Sen sijaan, että teki mieli kirjoitella kepeitä pekonikuulumisia tai paljastaa, miten hukassa tunsin olevani, käperryin tiiviimmin vyötiäisasentoon ja heijasin itseäni. No ainakin kuvainnollisesti.

Melkein puoli vuotta on kulunut siitä, kun palasimme Englannista. Olin kokolailla väsyksissä, epävarma ja haavoittuvainen. Mitä siitä ajasta puhuisin? Tunsin epäonnistuneeni vaikka missä. Mitään selviä ja mojovia tulevaisuuden suunnitelmia ei ollut kenellekään – minut mukaan lukien – esittää. Olin pettynytkin. En nähnyt tai kokenut mitään todella mieltäkääntävän isoja ihmeitä. Niitä tapahtui, ihmiset kertoivat niistä, omista kokemuksistaan. Mutta minä en nähnyt niitä. En ollut saanut kipeästi kaipaamaani, ravisuttavaa kohtaamista Jeesuksen kanssa, sitä ainoaa, mitä todella vain halusin. Mikään ei mennyt suunnitellusti tai odotetusti. Ja aika oli ollut niin raskasta, fyysisesti, henkisesti ja emotionaalisesti. (En mene yksityiskohtiin. Valoa ja iloakin toki oli, kokemuksia Pyhästä Hengestä myös. Jotkut asiat olosuhteissa kokonaisuudessaan saivat kuitenkin aikaan tuikitiheän kipusopan. Leikin olisi kai voinut heittää kesken, mutta koimme kaikesta huolimatta tarkoitusta, hahmotonta, mutta siellä se häälyi.)

Ja Jeesus. Hänen edessään etenkin koin valtavaa hämmennystä ja syyllisyyttä. En kokenut päässeeni eteenpäin hänen tuntemisessaan. Minusta ei ollut tullut rakastavampi, luottavaisempi, vahvempi uskossa. Olin ajatellut, että seikkailu Englannissa olisi jotenkin merkittävämpi. Että siitä sitten eteenpäin.

Ja me palasimme. Ihan kaikkeen vanhaan. Kaipasimme ystäviämme Englannissa. Olimme kodittomia ja rahattomia. Itsestäni kaikessa puristuksessa irtosi vain ennalta-arvattavia reaktioita - olin vihainen, katkera, lyhytjänteinen, toivoton, iloton. Tuntui kuin Jeesus olisi huijannut meitä. Vienyt eksyksiin ja jättänyt sinne.

Mutta meidät otettiin monelta taholta vastaan niin isosti rakastaen. Se tuntui ihan kohtuuttomalta ja ihanalta. Hoitavalta. Ystävät ja perhe. Ihmiset pitivät meistä (taas!!!) käsittämätöntä huolta rahallisesti ja avaamalla kotejaan. Mitä se semmoinen oikeasti on?

Siellä pimeydessä – tämä minun pitää muistaa, tässä on merkitys minun ajalleni Englannissa – oli Pyhä Henki auttamassa minua löytämään minua varten kätkemiään aarteita. Ne tuntuivat valtavilta jalokiviltä. Ja ne kaikki olivat Jeesus. Vauhti oli hurjaa työn puolesta ja tavallaan siinä “pimeässä laaksossakin”. Pitelin niitä jalokiviä hetken käsissäni ja sitten taas mentiin. Toivoin, että aarteeni olisivat tallessa matkassani.

Nyt näen sen. Aarre on tallessa. Minussa. Minä olin kai myös omassa pimeydessäni ja siellä minulle näytettiin, mitä siellä oikeastaan on. Siellä on Jeesus. Hän asuu minussa. Hän on minun aarteeni ja minun perintöosani. Sanoinkuvaamaton, ikuinen lahja. Tämä ei ole tarinaa niinkään minusta ja siitä, miten onnistun tai en. Jatkossakin onnistun toisinaan ja sitten taas en. Mutta Hän on jotain muuta. Hän on muuttumaton. Täysin horjumaton rakkaudessaan minua kohtaan. Hänessä minä elän ja liikun ja hengitän, erästä asiaan syvästi perehtynyttä juutalaista kepeästi lainaten. Hän on kaikki, vastustamaton Jumala!

Ja sitten on taas rohkeutta jatkaa. Eteenpäin. Kaikessa, mitä Elämä on. Mitä Hänessä on. Aion jahdata Häntä (oikeasti se menee toisin päin ;)). Hän on loputon seikkailu.

Pekonin käryä, puhtaita valkoisiakin lakanoita sekä pyöräilykypärä.

Minusta on tullut täällä pyöräilykypärän käyttäjä. Kypärättömyys kalvoi mieltäni jo Suomessa, olenhan äiti-ihminen ja esimerkkaan lastani kaikin tavoin. Ostin Aatokselle epähuomiossa liian suuren pyöräilypäähineen, joka istuutui sitten omaan päähäni kuin valettu potta. Se on musta ja siihen saa liimata tarroja. Se on hyvä päässä, kun pyöräilee. (Jotta kukaan ei nyt hätäänny siellä, poikamme sai kyllä sopivan toosan päähänsä pikapikaa.)

Pyöräilemme kantaväestöön nähden ehkä paljon. Aatu saa kyydin kouluun yleensä isänsä takaplakkarissa. Lastenistuin on siinä miesten pyörässä ja oma persaukseni kärsii merkittävästi ko. kulkupelin istuimesta, joten reisilihastreeni jää Joonalle. Ja minulla on valitettavan usein aamumenoja. Joka tapauksessa olemme hivenen kummallinen suomalaisperhe, joka retuuttaa lapsiparkansa opinahjoon säässä kuin säässä munamankelin selässä. Muu vanhemmisto tuo nuppunsa kouluun mainittavan kiiltävillä autoilla. 

Aatun kouluhommat sujuvat kivasti. Englanninkielen taito harppasi eteenpäin huikeasti jo ensimmäisen koulukuukauden sisällä (kolmatta kuukautta mennään). Oi tuo luonnollisen oppimisen ikä! St. Oswaldin koulusta - joka on lähinnä meitä - on tullut meille varsin lämmin mielikuva. Tuntuu, että siellä aidosti halutaan luoda hyvää ilmapiiriä lapsille oppia ja olla omia itsejään. Koulu oli sinne pyrkiessämme täysi ja kuulimme myös, että jonot ovat mittavat. Ihmeeksemme ja iloksemme Aatu sai paikan. Pienenä hauskana mainittakoon, että kouluun ilmaantui ennen joulua suomalainen opettajaopiskelija.

Little Mollington Hallissa olemme nyt asustelleet pari kuukautta. Ensimmäiset viikot kuluivat hytisten ja maalaten vierashuoneiden seiniä. (En uskonut, että lämpenemme koskaan. Mietin, miten ihmiset pärjäsivät täällä satoja vuosia sitten...hyrrrrr.) Meistä kehkeytyi Joonan kanssa varsin kyvykäs maalaustiimi. Kaivoin itsestäni kauan kadoksissa olleen pilkunviilaajan ja tein päteviä rajauksia sinne, missä niitä kaivattin. Pytinki on kokenut tässä lyhyessä ajassa sekä dramaattisen kohennuksen että muutamia “romahduksia”. Aina kun olemme huokaisseet tyytyväisyydestä kaiken ollessa valmista ja paikoillaan ja kaapeissa piilossa tms., on rekkalastillinen epämääräistä työnnetty ovista sisään ja sille on pitänyt löytää arvollinen paikka.

Nyt B&B on virallisesti toiminnassa ja meillä on ollut oikeita vieraitakin jo kuusi kappaletta. Sveitsiläisiä, saksalaisia, etelä-afrikkalaisia sekä yksi ruotsalainen on plakkarissamme. Pekonia ja muuta käristyy niin että tukat lemuaa. Silitettävää on kasapäin, eikä se enää ole niin valtavan kivaa. Pyykkäys on edelleen ihanaa, varsinkin kun onnistuu saamaan rasva- ja teeläntit liinoista kertayrittämällä pois. Paljon siivoamista. Erityisen palkitsevaa on laittaa vierashuoneet valmiiksi uusille yöpyjille.

Ensi viikonloppuna kestitsemme täyttä talollista vieraita. Tosin huoneita on vain neljä ja kuhunkin mahtuu kaksi, joten mitään tolkutonta ei pitäisi siitä syntyä. Alakerran tiloissa pidetään konferenssi, jonka sisältönä on kuulla, mitä Jumala on puhunut eri ihmisille tähän uuteen vuoteen liittyen. Harjoittelijana pääsen mukaan kutsuvieraille tarkoitettuun “Profetic Round Tableen” mukaan. Should be interesting!

Nyt paraikaa kirjoittaessani odottelemme saapuvaksi erästä ulkomaalaista nuorta naista, joka tulee Spirit Shopiin töihin lomaviikoikseen. Hän asustelee omassa vierashuoneessamme kolmisen viikkoa, minkä loppupuolella saamme lisää “omia” vieraita! Jeeee! Joonan pikkusisko Sini-Mia ja tämän kihlattu (ihanan kalskahtava sana) Aleksi tekevät omiin opintoihinsa liittyen ulkomaanjakson täällä. Kolmisen (?) kuukautta koti-ikävän liennytystä!

Sitten viimeisimmän blogi-kirjoitukseni olen aloittanut ainakin kaksi uutta ja joutunut torppaamaan ne, koska asioiden ajankohtaisuus lipeää uusien tieltä. No, on kuitenkin alkanut kirkastua se, miksi täällä olemme. Koti-, ystävä- ja Suomi-ikävän ja tietynlaisen yksinäisyyden puristuksessa tuntuu suloiselta tietää, että joskus Isä vie “eristyksiin”, jotta Hänestä saisi tulla enemmän. Samalla Hän tuntuu hoitavan ja parantavan sellaisia syvyyksiä meissä. On huikeaa, että mitä enemmän tuntee Isää, sitä enemmän oppii itseään. Hän on huikaiseva!

Harjoittelunikin on ollut antoisa. Opettajat Rob ja Julia ovat tulleet läheisiksi, samoin muut kolme harjoittelijaa. Ja mitä tyyppejä! Mutta kaikesta siitä lisää seuraavalla kerralla....(olikos tuo muuten Tao Taossa?)