Minusta on tullut täällä pyöräilykypärän
käyttäjä. Kypärättömyys kalvoi mieltäni jo Suomessa, olenhan
äiti-ihminen ja esimerkkaan lastani kaikin tavoin. Ostin Aatokselle
epähuomiossa liian suuren pyöräilypäähineen, joka istuutui
sitten omaan päähäni kuin valettu potta. Se on musta ja siihen saa
liimata tarroja. Se on hyvä päässä, kun pyöräilee. (Jotta
kukaan ei nyt hätäänny siellä, poikamme sai kyllä sopivan toosan
päähänsä pikapikaa.)
Pyöräilemme kantaväestöön nähden ehkä paljon.
Aatu saa kyydin kouluun yleensä isänsä takaplakkarissa.
Lastenistuin on siinä miesten pyörässä ja oma persaukseni kärsii
merkittävästi ko. kulkupelin istuimesta, joten reisilihastreeni jää
Joonalle. Ja minulla on valitettavan usein aamumenoja. Joka
tapauksessa olemme hivenen kummallinen suomalaisperhe, joka retuuttaa
lapsiparkansa opinahjoon säässä kuin säässä munamankelin
selässä. Muu vanhemmisto tuo nuppunsa kouluun mainittavan
kiiltävillä autoilla.
Aatun kouluhommat sujuvat kivasti. Englanninkielen
taito harppasi eteenpäin huikeasti jo ensimmäisen koulukuukauden
sisällä (kolmatta kuukautta mennään). Oi tuo luonnollisen
oppimisen ikä! St. Oswaldin koulusta - joka on lähinnä meitä -
on tullut meille varsin lämmin mielikuva. Tuntuu, että siellä
aidosti halutaan luoda hyvää ilmapiiriä lapsille oppia ja olla
omia itsejään. Koulu oli sinne pyrkiessämme täysi ja kuulimme
myös, että jonot ovat mittavat. Ihmeeksemme ja iloksemme Aatu sai
paikan. Pienenä hauskana mainittakoon, että kouluun ilmaantui ennen
joulua suomalainen opettajaopiskelija.
Little Mollington Hallissa olemme nyt asustelleet
pari kuukautta. Ensimmäiset viikot kuluivat hytisten ja maalaten
vierashuoneiden seiniä. (En uskonut, että lämpenemme koskaan.
Mietin, miten ihmiset pärjäsivät täällä satoja vuosia
sitten...hyrrrrr.) Meistä kehkeytyi Joonan kanssa varsin kyvykäs
maalaustiimi. Kaivoin itsestäni kauan kadoksissa olleen
pilkunviilaajan ja tein päteviä rajauksia sinne, missä niitä
kaivattin. Pytinki on kokenut tässä lyhyessä ajassa sekä
dramaattisen kohennuksen että muutamia “romahduksia”. Aina kun
olemme huokaisseet tyytyväisyydestä kaiken ollessa valmista ja
paikoillaan ja kaapeissa piilossa tms., on rekkalastillinen
epämääräistä työnnetty ovista sisään ja sille on pitänyt
löytää arvollinen paikka.
Nyt B&B on virallisesti toiminnassa ja meillä
on ollut oikeita vieraitakin jo kuusi kappaletta. Sveitsiläisiä,
saksalaisia, etelä-afrikkalaisia sekä yksi ruotsalainen on
plakkarissamme. Pekonia ja muuta käristyy niin että tukat lemuaa.
Silitettävää on kasapäin, eikä se enää ole niin valtavan
kivaa. Pyykkäys on edelleen ihanaa, varsinkin kun onnistuu saamaan
rasva- ja teeläntit liinoista kertayrittämällä pois. Paljon
siivoamista. Erityisen palkitsevaa on laittaa vierashuoneet valmiiksi
uusille yöpyjille.
Ensi viikonloppuna kestitsemme täyttä talollista
vieraita. Tosin huoneita on vain neljä ja kuhunkin mahtuu kaksi,
joten mitään tolkutonta ei pitäisi siitä syntyä. Alakerran
tiloissa pidetään konferenssi, jonka sisältönä on kuulla, mitä
Jumala on puhunut eri ihmisille tähän uuteen vuoteen liittyen.
Harjoittelijana pääsen mukaan kutsuvieraille tarkoitettuun
“Profetic Round Tableen” mukaan. Should be interesting!
Nyt paraikaa kirjoittaessani odottelemme saapuvaksi
erästä ulkomaalaista nuorta naista, joka tulee Spirit Shopiin
töihin lomaviikoikseen. Hän asustelee omassa vierashuoneessamme
kolmisen viikkoa, minkä loppupuolella saamme lisää “omia”
vieraita! Jeeee! Joonan pikkusisko Sini-Mia ja tämän kihlattu
(ihanan kalskahtava sana) Aleksi tekevät omiin opintoihinsa liittyen
ulkomaanjakson täällä. Kolmisen (?) kuukautta koti-ikävän
liennytystä!
Sitten viimeisimmän blogi-kirjoitukseni olen
aloittanut ainakin kaksi uutta ja joutunut torppaamaan ne, koska
asioiden ajankohtaisuus lipeää uusien tieltä. No, on kuitenkin
alkanut kirkastua se, miksi täällä olemme. Koti-, ystävä- ja
Suomi-ikävän ja tietynlaisen yksinäisyyden puristuksessa tuntuu
suloiselta tietää, että joskus Isä vie “eristyksiin”, jotta
Hänestä saisi tulla enemmän. Samalla Hän tuntuu hoitavan ja
parantavan sellaisia syvyyksiä meissä. On huikeaa, että mitä
enemmän tuntee Isää, sitä enemmän oppii itseään. Hän on
huikaiseva!
Harjoittelunikin on ollut antoisa. Opettajat Rob ja
Julia ovat tulleet läheisiksi, samoin muut kolme harjoittelijaa. Ja
mitä tyyppejä! Mutta kaikesta siitä lisää seuraavalla
kerralla....(olikos tuo muuten Tao Taossa?)
