Kolmatta viikkoa viedään loppusuorallaan.

Kolmas yritys aloittaa järjestyksessään toista blogitekstiä. Tämä on haastavaa. Tiedän, että kuulumisiamme odotetaan henkeä pidätellen, joten on kirjoitettava ihan vain siitäkin, mitä on tapahtunut. Sitähän riittäisi. Mutta kun se pitäisi vielä värittääkin, jotta ihmiset ja asiat saisivat ansaitsemaansa eloa lakonisen toteamisen sijaan. Ja tässä ihan jo hengästyy pelkästä ajatuksesta, sillä haluan pohdiskella myös.


Ensimmäinen viikko kului laukkuläjiä raahatessa hotellista toiseen. Taistelimme orpouden ja alakuloisuuden tunteita vastaan. Yritimme myös pitää hauskaa, sillä jos oleilumme täällä saisi yhtäkkisen lopun rahojen loputtua ja tien noustua niin sanoaksemme pystyyn, jäisi meille jotain iloista muisteltavaksemme. Kävimme näyttäytymässä Spirit-shopissa ja tutustumassa ihmisiin siellä. Harjoittelunikin alkoi viimein ja se tuntui varsin rohkaisevalta. Spirit on siis kirja-, sisustus- ja krääsäkauppa sekä kahvila, jonka lanseerasi paikallinen Aliss Cresswell muutamien muiden kanssa. Ihmiset saavat halutessaan edellämainittujen asioiden lisäksi rukousta ja sanomia Isän sydämeltä. Monet ovat parantuneet sairauksistaan ja tämä on innoittanut heitä tutustumaan Jeesukseen ihan itse. Aiemmin täällä oli toiminnassa myös Cafe Life -niminen kahvila vähän kurjemmalla asuinalueella. Kun sen toiminta joku vuosi sitten aloitettiin, alkoi samalla ihmeiden ryöppy. Pikkurötöksiä tehtailevat nuoret saattoivat tulla pyytämään apua vasaralla rikkimäjäytettyjen polvilumpioidensa tai muiden hämärähommissa saatujen vaurioiden kanssa (sairaala ei ymmärrettävästi ole varteenotettava optio moisessa tapauksessa, liikaa kysymyksiä, tiedättehän :) ). Matka jatkui terveiden ruumiinosien kera. Ja elämät muuttuivat. Nyttemmin mainittu kahvila on kohdannut ainakin väliaikaisen loppunsa, kun rakennusta, jossa se sijaitsi, kohtaa purku-urakka. Pikku kahvilalla on ollut valtava merkitys alueen asukkaille. Rikokset ovat kuulemma vähentyneet huikeasti ja koko paikan imago on muuttunut.

Nämä kaksi viimeistä viikkoa meillä on ollut ilo jättää hotellihyppely taaksemme, kun lämpöisen vieraanvaraiset ihmiset ovat meitä majoitelleet. Ensiksi meitä hemmottelivat vähän kypsempi pariskunta Rich ja Marg. (Rich rakastaa tarinaa Vihervaaran Annasta ja tästä syystä  minä rakastan Richiä ikuisesti!) Sittemmin olemme eläneet iloisessa ja välillä korviahuumaavassa kahden lapsiperheen kommuunissa Robin, Julian ja heidän kahden poikansa luona. Voi Pojat! Ja ai maailma, että on ollut vaikeaa ottaa vastaan tätä tämmöistä, mitä kutsuisin rakkaudeksi. Perinjuurin suomalainen "suo, kuokka ja jussi" -mentaliteetti kiemurtelee tuskissaan, kun mitään ansaitsematta meistä on näin huolehdittu. (Siis täälläkin. Emme pidä lainkaan mitättömänä sitä rakkauden tulvaa, johon meidät on kerta toisensa jälkeen kotimaassakin molskautettu, monin tavoin. Tiedätte, mitä tarkoitan. Hykerryttää ja itkettää aina, kun päästää ajatuksiin sen.) Ilakoimme kovin myös siitä, että Aatuli on saanut pari hyvää leikkikaveria tässä asustellessamme. Hän on pärjäämisen ja sopeutumisen sankari, oppii kieltäkin vinhaa vauhtia. Ylpeät vanhemmat. Myös me koemme aitoa ystävyydenalkua täällä.

Yrityksemme hankkia työtä ja oma asunto ovat osoittautuneet äärimmäisen kinkkisiksi. Sekin on ollut vaikeaa tee-se-kaikki-ihan-itse-suomalaiselle. Meidänhän piti uljaasti vain päräyttää paikalle ja hoitaa homma. Mutta Rakkaus. Se tuntuu olevan nyt eräässä Mielessä paljon tärkeämpää kuin ihailtava selviytymistarina. Semmoinen täysin selittämätön ja ansaitsematon huolenpito ja rakkaus on aika vastustamatonta, joskin vaikeaa niellä. Mutta se pehmentää ja avartaa sydäntä. Täytyy se myöntää. Meidät on otettu niin avosylin vastaan tähän yhteisöön täällä, että hyvänen hämmennys sentään!

Rauha on sellainen kompassi, jonka olemme nähneet parhaaksi ohjaajaksi. Siihen luottaminen tarkoittaa välillä luopumista vastuulliselta ja oikealta näyttävästä järkkäilystä ja huolehtimisesta. Joten tätä kompassia tiiraten olemme luovuttaneet stressitouhottamisesta ja odottaneet Seuraavaa Koppia. Ja sellainen tuli. Uusi oma koti häämöttää n. kuukauden päässä tästä ja työkin. Muutamme täysin naurettavaan historialliseen pikkukartanoon (Juu, se on vanha, mutta sillä on tekemistä myös Englannin tunnetun historian muodossa. Oliver Cromwell asutti paikkaa tovin 1600-luvulla. Tämä heppu hallitsi Englantia diktaattorina muutaman vuoden monarkioiden välissä.) asuttaaksemme yläkerran neljä huonetta ja isännöidäksemme talossa aloitettavaa retriitti B&B:a. Isännöintiin sisältyy perusduunien lisäksi hengellinen palvelutehtävä, johon kuuluu woship leading (no ylistyksen johtaminen, mutta tällä kertaa englanninkielinen ilmaus on kuvaavampi) ja kuuleminen Isältä vieraita varten sekä rukouspalvelu. Talossa on tarkoitus järjestää myös erilaisia koulutuksia pienemmissä ryhmissä.

Homman osuvuus on kutkuttavaa. Taisi olla viime kesänä, kun Joonani kanssa Paraisilla soudellessamme katseltiin erästä meren rannassa olevaa kartanoa ja mietimme, miten siistiä olisi tuosta vain ostaa se ja aloittaa siinä sellainen retriittityyppinen paikka, jossa olisi tilaa jatkuvalle worhipille ja hiljentymiselle sekä rukoukselle. Ajattelimme ensikädessä hengellisessä työssä nuupahtaneita. Joku on kuunnellut salaa juttujamme?


Meillä on mehevä etuoikeus olla täällä aika mielenkiintoisena aikana. Tämä toiminta on tunnettu nimellä The GloryFires, MorningStar Europe. Selkeyden vuoksi nimestä GloryFires luovutaan ja tästedes olemme selkeämmin osa isompaa kokonaisuutta amerikkalaisen MorningStarin kanssa yhteistyössä. Nimimuutoksen lisäksi toimintatapoja muutetaan uuden vision myötä. Joka sunnuntaiset jumalanpalvelukset lakkautetaan ja keskitytään kotikirkkoihin. Isommalla porukalla kokoonnutaan kyllä kuukausittain ylistämään ja jakamaan todistuksia jne. Lisäksi tekeillä on muita työmuotoja, joista kirjoitan myöhemmin.

Sain kunnian matkata Alissin kanssa Etelä-Englantiin pari viikkoa sitten. Hänet oli kutsuttu kertomaan muutamaan tilaisuuteen siitä, mitä täällä Chesterissä tapahtuu. Harjoittelijana minullakin oli määrä olla vähän palvelemassa (voi hyvänen aika!!). Enimmäkseen minua kylläkin liotettiin taas rakkaudessa ja sain paljon rohkaisua Iskältä. Lisäksi olin kovin otettu siitä, miten tämän saarivaltion väki (sekä muutama ihana irlantilainen ja yksi latvialainen) purskahtaa laulamaan täysin palkein Jumalalle. Siinä on melkoisen merkillinen "voitelu". Aivan pinnistelemättä tunsi Pyhän Hengen läsnäolon ja se ilmapiiri oli sillä tavalla vankka ja ravistelematon. Ihan helppoa keskittyä olemaan Sydämellä. Hmmm. Sain myös nähdä yhden selkeän parantumisen. Erään nuoren naisen toinen silmä oli syntymästä huono, erotti vain värejä. Rukoiltaessa näkö alkoi tarkentua, muotoja tuli esiin ja sitten nainen jo laski eturivin tyypit ja kohta
toisesta rivistä. Aika hilpeää!

Päätän tällä kertaa suunnilleen tähän. Ja koetan tihentää kirjoitusvälejä. Tällaisen ummetuksen jälkeen tuotos on vähän köntsämäinen ja tiivis. 

Kiitollinen. Rauhallinen. Rakastettu.

Vain yksi typerä kuva, koska en osaa käyttää tätä toosaa ja niskaa särkee jo.

Lähtötunnelmia jälkikäteen

Vereslihaisen ajankohtaisilla ajatuksilla ja tunnetiloilla lähtemisen kynnykseltä piti minun tämä blogi aloittaman. Pari kuukautta jatkunut muutto viimeisimmästä kodistamme varastoihin, vintteihin, kirpputoreille, roskalavoille ja matkalaukkuihin kesti kuitenkin ihan viimeisille väsyneille tunneille saakka, joten tarjoilen yllämainitut herkut jo hivenen hyytyneinä. Ylikuormittuneet aivoni eivät suostuneet luomaan mitään muuta kirjallista kuin kuittauksia ja joitakuita listoja.

Jotta asiaan täysin vihkiytymättömät pääsevät halutessaan jyvälle tämän blogin tarkoituksista ja syistä, valotan hieman tilanteeseemme (tilanteeseeMME, koska kirjoitan sekä itsestäni että perheestäni - nämä liittyvät kiinteästi toisiinsa) johtaneita seikkoja. Perheeseeni kuuluu nopeasti laskien kolme henkilöä sekä kissa, joka nauttii tällä hetkellä elämästä sijaisperheessä. Minä olen perheen vaimo, äiti sekä ainoa nainen. Joona on muusikkomieheni, entinen metallimieheni. Olemme kuusivuotias aviopariskunta. Poikamme, jonka mielestä erään televisio-ohjelman kirkkorakennuksen oli tuhonnut vanha uros, on kirjoitushetkellä karkeasti ottaen neljävuotias.

Olemme nyt hotellissa Chesterissä, Iso-Britanniassa. Poissa kotikaupungistamme Turusta. Aikeenamme on asustaa täällä (mutta ei hotellissa tietenkään) puolisen vuotta. Mutta viimein siihen, miksi ja miten ja niin edelleen. Kuluvan vuoden heinäkuun viimeisinä hetkinä saimme puhelun vuokraemännältämme. Hän kertoi muuttavansa takaisin asuntoonsa ja mahdollisimman piankin. (Jottei tule luotua epäoikeudenmukaista kuvaa tilanteesta, irtisanominen toimitettiin laillisesti ja tyylikkäästi. Joudutimme itse muuttomme sikamaiseen parin viikon rutistukseen.) Se oli mahtava hetki. Loikimme riemuissamme ympäriinsä, sisuksissa tunne unelmaan astumisesta. Outoa, eikö totta! Hihkuimme seuraavien tuntien kuluessa jee ja wuhuu ja muuta amerikkalaisperäistä. Ja voi apua! MIHIN ME LÄHDETÄÄN?!

Kurkataan vielä kauemmaksi lähihistoriaamme. Muutaman vuoden ajan olemme kantaneet edellämainituissa sisuksissamme Tunnetta. Se on saanut meidät jättämään tuonnemmaksi oman kodin ostamisen, luopumaan suuresta määrästä tavaraa (sitä on vieläkin ihan HEMMETISTI, oh my), hyppäämään joitain kertoja tyhjän päälle ja odottamaan, että Kädet nappaavat kopin. Ja noista aiemmista hienoista kopeista rohkaistuneina, loikkasimme jälleen. Siis tänne Chesteriin. Tunne on muotoutunut hiljalleen silkasta seikkailunhalusta ja paikalleenjämähtämisenpelosta Päämäärätietoisemmaksi ja samalla tavallaan epätarkaksi.

Noh. Nopeasti tehty ratkaisu lähteä Chesteriin johtui mm. vuoden takaisesta vierailusta täällä. Rakastuimme paikkaan ja mietimme aika ajoin, miten pääsisimme tänne takaisin ja vaikka joksikin aikaa. Täällä käydessämme Tunne nyki sisuskalujamme myös. Mitä se tarkoittaa, mietimme jännittyneinä. (Palaan selostamaan Chesterin kiinnostavuudesta myöhemmin.) Hain ja pääsin mukaan paikallisen kristillisen järjestön Internship Programmeen. Isot palaset loksahtelivat kotikonnuilla liukkaasti ja pinnistelemättä paikoilleen tai pois tieltä (kerron tarkemminkin ehkä joskus, nyt meinaa tarina venyä), joten rohkaistuimme jatkamaan. Lentoliput, passit, matkalaukut ja hotelli pariksi ensimmäiseksi yöksi. Niillä eväillä ja rakkaitten ihmisten Lahjat mukanamme kiisimme eteenpäin.

Ja niitä tunnelmia. Tunteita. Itse liukastelin tolkuttomasta riemusta ja jännityksestä syviin epätoivon ja epäuskon syövereihin riippuen päivästä. Ja mitä lähemmäksi lähtöpäivä tuli, sitä haikeampaa oli sanoa jäähyväisiä ihmisillemme. On tavattoman etuoikeutettua tuntea niin monia hienoja ihmisiä, joista on tullut todella rakkaita ja joiden kanssa tuntee syvää yhteenkuuluvuutta. Niin rakkaita, että oli vaikeaa lähteä. Uutta minulle. Luopumisen kipua. (No puoli vuotta on lyhyt aika, mutta kun koskaan ei tiedä, mihin kunkin tiet vievät jne...) Yksinäinen ja orpo olo. Koti-ikävää. Ilmalennossa.

Haikeuksissa, peloissa, stressissä ja väsymyksessä tunsi - ja melkein sen näkikin, miten meitä hymyillen kutsuu mukaansa Päämäärä. Ja sen takia:

"I say goodbye to my father, my mother,
I turn my back on every other lover, and I
Press on, yes I press on.
I say goodbye to my father, my mother,
I turn my back on every other lover, and I press on, yes I press on."
( http://www.youtube.com/watch?v=SjGY-Lveo8Q )